lauantai, 17. maaliskuu 2012
Vuodatus
Olin jo ajatellut että kuvautan sen muutenkin. Mutta loppu syksystä alkoi tulla huonoja merkkejä. Kukaan ei ole ikinä huomannut mitään treeneissä tai muuten koiran liikkumisessa, mutta kotona rasituksen jälkeen. Ja oireet pahenivat pelottavaa vauhtia. Ehdimme olla tilanteessa että 30min lenkin jälkeen ei koira meinaa ylös päästä. Silloin otin ja vein koiran viimein kuvauksiin. Tuloksena vaikea nivelrikko koiralla jolla hirveä moottori ja vauhti aina päällä. Aloitettiin kipulääkitys ja koira nuoreni heti parilla vuodella. Sen kuurin jälkeen aloitettiin cartophen piikit ja toisen piikin jälkeen ne ovat selvästi auttaneet. Mutta, nyt koira repii itseään taas nuoruuden innolla.
En halua koiran tekemistä rajoittaa, vapaana saa juosta ja hausta tykkää niin per*eleesti. Luonne on niin vahva että haluan vielä joskus samanlaisen koiran. Onhan se ollut vaikea, oli jo lopettamis uhan alla 1,5 vuotiaana. Lapset pieniä ja koira kokeilee ihmisiä, ei hyvä yhdistelmä. No siitä on tullut yhteiskuntakelpoinen ja lähes koekelpoinen, kovan koulun jälkeen. Ja se kova koulu on ollut minulla, olen laittanut itseni peliin että saan koiran toimimaan. Sitten lyödään kuvat naaman eteen. Monikaan ei pysty ymmärtämään sitä tilannetta, jotkut pystyvät. Se tunne kun maailma romahtaa. Se tunne kun et pysty pitämään itseäsi kasassa. Ne syyllisyyden tunteet ettetkö ole tätä huomannut aiemmin. Ja nyt ne mietteet että tuleeko myöhemmin ja mitä. Se tunne kun se paras kaverisi, joka ei ikinä petä sinua, on rikki.
Kukaan ihminen ei voi ikinä olla noin aito, joka näyttää tunteensa suoraan. Remu ei ole paha, se ei ole ilkeä, sillä on vain oma tahto. Se on ainoa joka huomaa kun on paha olla, se tulee ja nuolee kyyneleet. Se ei ymmärrä että se paha olo johtuu siitä. Se ei ymmärrä että teen kaikkeni ymmärtääkseni sitä. Se ei ymmärrä että minä olen se joka päättää sen elämästä. Se ei ymmärrä että joka askeleella minä mietin miten se kävelee, miten se elää.
Minnaa pelottaa yksin lähteä täällä maalla pimeällä liikkeelle. Olen sille sanonut että ota remu mukaan, ei tarvitse pelätä. Olen kerran nähnyt kun remu vaihtaa puolustusvietille ja sille juopolle jouduin huutamaan että älä mene sen koiran lähelle, se puree. Milloinkaan muulloin en ole sitä sellaisena nähnyt. Remu on hieno koira, se on se ensimmäinen. Toivottavasti se ei ole se Once of the life time. Haluan vielä samanlaisen, mutta en ole varma saanko.
Remu on kestänyt kaikki minun virheeni, en ole ollut reilu, enkä johdonmukainen. Ronilla on paljon paremmat oltavat. Minä ymmärrän jo koirista jotakin. Mutta ronista ei ole remun korvaajaksi, sillä ei vain riitä itseluottamus.
Mutta nyt menemme niin pitkään kuin remu jaksaa. Säästelen varmasti liikaa lääkkeitä, eihän siitä rikkoakaan nähty kuin lopussa. Pari vuotta saan varmasti vielä nauttia koiran seurasta jota minun ei pidä tukea.
Muutaman kerran olen lähtenyt ronin kanssa treeneihin enkä halua enää nähdä, enkä kuulla, kuinka remu haluaisi mukaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.